Valmennustyyleissä on eroja

PSS:n naisten edustusjoukkueen ja naisten salibandymaajoukkueen valmentaja Kati Eteläpää kirjoittaa valmentamisesta ja siihen liittyvistä asioista. Artikkelit perustuvat tutkittuihin asioihin valmentamisesta. Kati Eteläpään mietteitä ja artikkeleita julkaistaan PSS:n internet-sivuilla kauden aikana.

Eri valmennustyylejä

Valmentajien päätehtävä on arvioida pelaajien suorituksia ja siten auttaa urheilijoita kehittämään itseään. Tässä vuorovaikutuksessa joukkueen ihmissuhteet joko vahvistuvat tai pirstaloituvat, riippuen valmentajan tyylistä ilmaista itseään pelaajille. Nykyisen suuntauksen perusteella voitaisiin sanoa, että keskeinen asia valmennuksessa on valmentajan ja urheilijan välinen suhde. Yhtenäisen joukkueen saavuttamiseksi valmentajalla tulee olla suora yhteys jokaiseen pelaajaan. Vasta silloin valmentaja tunnustetaan johtajaksi, kun urheilijat kokevat saavuttavansa menestystä hänen johdollaan. Valmentajan on siis ansaittava johtajuutensa.

Mutta miten valmennus sitten tapahtuu ja kuinka valmentajat itse asiassa valmentavat? Ainakin ne metodit, joita tulisi käyttää valmennuksessa, ovat hyvin tiedossa. Esittelen tässä tunnetuimpia valmennustyylejä, joita on käytetty niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa.

Tutkimuksissa demokratia tarkoittaa ihmisen kunnioittamista, vapautta ja tasa-arvoa. Demokratia määritellään tilanteeksi, jossa vallitsee hyvinvointi kaikkien ryhmän jäsenten kesken. Salibandyjoukkueessa ja joukkueurheilussa yleensä se tarkoittaisi siis keskustelevaa, pohdiskelevaa ja urheilijan kanssa yhteistyössä tapahtuvaa ohjausta ja johtamista. Tällaisessa demokraattisessa tilanteessa pelaajat voivat vaikuttaa harjoituksiin, kysyä avoimesti valmentajalta pelitaktiikasta ja antaa omia vaihtoehtoisia malleja. Pelaajille annetaan paljon vastuuta ja he saavat vaikutusmahdollisuuksia. Avoimen keskustelun kautta ristiriitatilanteita syntyy vähemmän. Demokraattisessa valmennustyylissä pelaajia rohkaistaan puhumaan avoimesti, rehellisesti ja riittävän laaja-alaisesti. Koska nykyisen valmennuksen katsotaan perustuvan avoimeen kommunikaatioon, tavoitteena tulisi olla, että pelaajat ja valmentajat avautuvat sisäisesti kertomaan tunteistaan, toiveistaan ja erityisesti tavoitteistaan. Keskustelutaitoa kehitetään tässä mallissa jatkuvasti ja tuloksena on joukkueen sosiaalisten taitojen kehittyminen.

Valmennustyylissä, jossa huomioidaan pelaajien toiveet ja keskustellaan paljon, joukkue muodostaa yhtenäisen ryhmän taitavine yksilöineen ja persoonineen. Tämä ei silti tarkoita, etteikö joukkue tarvitsisi minkäänlaista auktoriteettia. Demokratia ja auktoriteetti eivät ole toisiaan poissulkevia käsitteitä. Suurten ryhmien, esimerkiksi joukkueen valmentaminen ja johtaminen vaativat koordinaatiota ja kun tehtävä on niinkin monimutkainen kuin joukkueen vieminen menestykseen, auktoriteetista tulee välttämätön.

Demokraattisen valmennuksen etuja ovat urheilijoiden sitoutuminen vastuun kantamiseen, motivaation kasvu eli harjoittelumäärän laatu ja kasvu sekä harjoittelun mielenkiinnon lisääntyminen, kun harjoituksiin voi vaikuttaa itse. Haittana taas puolestaan voi olla työmoraalin löystyminen toiminnan kontrollin vähenemisen vuoksi ja valmentaja voi menettää kykynsä kommentoida asioista suoraan ja asiallisen selkeästi. Joukkuelajeissa valmennusotteen on oltava selkeästi voimakkaampi, jotta ryhmätoiminta pysyy koossa. Yleensä joukkuelajien valmentajat ovat autoritaarisempia kuin yksilölajien valmentajat, koska suurempaa ryhmää on aina vaikeampi kontrolloida. Kuitenkaan pelaajien kuunteleminen ei vie valmentajan statusta tai tee tästä heikompaa. Hyvän ja demokraattisen valmentajan ei tarvitse olla yltiöpäisen aggressiivinen tai negatiivinen saadakseen viestinsä pelaajien kuuluville ja toteutettavaksi.

Autoritaarisen johtajuuden ja valmennustyylin tunnusmerkkejä ovat käskyt, yksityiskohtaiset ohjeet, rangaistukset, yksinpuhelut ja holhous. Autoritaarisuus saa sanana negatiivisen sävyn, jos se ei ole perusteltu tai auktoriteetin asemaa käytetään väärin. Esimerkiksi henkilö eli valmentaja voi yrittää käyttää auktoriteettiaan alueella, jolle hänen auktoriteettinsa ei ulotu tai sellaisiin ihmisiin, joille hän ei ole auktoriteetti. Perinteinen, autoritaarinen valmennusmalli korostaa valmentajan kontrollia ja käskyvaltaa. Siihen ei sisälly pelaajien kanssa keskusteleminen tai minkäänlaiset kompromissit. Autoritaarisuus on jyrkkää ja ankaraa pahimmillaan, ja valmentaja joutuu kontrolloimaan jatkuvasti jakamiensa ohjeiden perillemenoa.

Valmentajan tulisi ymmärtää, ettei valmennus ole väylä omien kykyjen osoittamiseksi vaan pelaaminen on pelaajia varten. Autoritaariseen valmennustyyliin voivat johtaa urheilijoiden ja valmentajan välinen ikäero, koulutuksen erilaisuus ja urheiluun ja valmentamiseen liittyvät kokemuserot.  Epävarma ja kokematon valmentaja saattaa pönkittää omaa pätevyyttään käyttämällä asemaansa väärin ja menetellä autoritaarisin keinoin. Autoritaarisessa valmennuksessa todetaan olevan kuitenkin etunäkökohtia: nopea päätöksenteko, valmennussuhteessa selkeä roolijako ja valmennuksen tehokkuus. Tämä tarkoittaisi lähinnä sitä, että valmentaja käskee, eikä urheilijoiden tarvitse kokea epävarmuutta ratkaisuissa. Huonoimmillaan taas tällainen tyyli jättää valmennussuhteen yksipuoliseksi ja etäiseksi, ei huomioi urheilijoiden erityispiirteitä ja on joustamatonta sekä tunnesuhteisen kärsiessä myös kommunikointi kärsii.

Humanistisen psykologian ihmiskäsityksen mukaan ihminen on avoin järjestelmä, jonka toiminta on itseohjauksellista, ainutkertaista ja alati muuttuvaa. Tällainen ainutkertainen ihminen on ymmärrettävissä parhaiten omista ainutkertaisista olemassaolon ehdoista käsin. Humanistinen ihmiskäsitys näkee siis ihmisen yksilönä ja antaa nimenomaan yksilöllisyydelle eli individualismille myönteisen sisällön. Humanistisessa eli kokonaisvaltaisessa valmennuksessa pyritään kehittämään tasapuolisesti kaikkia ihmisenä olemisen puolia. Jos pelaajassa tai urheilijassa vaikutetaan yhteen osa-alueeseen, vaikutus ulottuu jokaiseen muuhunkin osa-alueeseen.

Filosofi Jyri Puhakainen määrittelee kokonaisvaltaisen valmennuksen yhtenä osa-alueena, urheilijan elämäntilanteesta aiheutuvana problematiikkana ja hänen toimintanaan sosiaalisessa kentässä. Tällä hän tarkoittaa sitä, miten urheilijan elämän erityispiirteet rakentavat urheilijan identiteettiä urheilijana. Erilaisten elämäntilanteiden vaiheissa vaikuttavat urheilija-valmentaja-suhde, urheilijoiden suhde toisiinsa joukkueen sisällä sekä työn ja opiskelun yhteensovittaminen urheilun kanssa. Valmentajan tulisi siis huomioida nämä erilaiset tekijät pelaajien elämässä ja niiden vaikutukset toisiinsa. Kokonaisvaltaisessa valmennuksessa urheilija nähdään tuntevana, kokevana, päämäärin suuntautuvana, itsestään tietoisena sekä yhä parempaan itsetiedostukseen pyrkivänä olentona.

Perinteisessä valmennuksessa on jätetty huomiotta urheilijoiden erilaiset elämäntilanteet ja niiden vaikutus jopa urheilusuoritukseen asti. Valmentajalta vaaditaan pitkäjännitteisyyttä ja ymmärtämystä, jotta hän pystyisi tukemaan pelaajiaan ja saamaan esille maksimaalisen suorituksen kilpailutilanteessa. Kun valmentaja on omaksunut humanistisen ihmiskäsityksen, hän pyrkii huomioimaan kunkin urheilijan yksilöllisen tavan oppia ja toimia eri tilanteissa. Nämä tilanteet vaativat urheilijan kunnioittamista, hänen kokemusmaailmansa, ajatuksien ja päämäärien ymmärtämistä. Niin kuin opettaja työssään, valmentajankin tulisi pyrkiä urheilijan itsenäisen vastuuntunnon kasvattamiseen, itsetuntemuksen ja henkisen kasvun edistämiseen. Kokonaisvaltaista valmennustyyliä voitaisiin kutsua myös ihmissuhdevalmentamiseksi. Se on elämänasenne ja sen tärkein päämäärä on ihmisen kunnioittaminen kaikessa merkityksessään. Pelaajien kannalta on tärkeää, että valmentaja näkee valmennustilanteen myös valmennettavien näkökulmasta. Tämä perustelee myös sen, miksi valmentajan omat pelaajavuodet ovat merkityksellisiä.

Valmentajan on asetuttava siihen maailmaan, mistä pelaaja tulee ja mitä hän tuntee. Oma pelikokemus auttaa valmentajaa tulkitsemaan ja ymmärtämään pelaajia. Ihmissuhdevalmennuksessa valmentaja luottaa pelaajiinsa ja heidän omatoimisuuteensa kiinnitetään erityistä huomiota. Samalla kiinnitetään huomiota ongelmien avoimeen käsittelyyn. Valmentajan on pyrittävä säännöllisin väliajoin myös itsereflektioon.

Demokraattinen ja autoritaarinen valmennustyyli ovat toistensa ääripäitä. Nykypäivän valmennus pyrkii yhä konkreettisemmin noudattamaan kokonaisvaltaista valmennustyyliä mutta valmentajat pyrkivät myös sekoittamaan näitä kolmea tyyliä parhaalla mahdollisella tavalla keskenään. Mikään näistä kolmesta tyylistä yksinään ei välttämättä toimi ja valmentamiseen ovat aina vaikuttamassa ryhmä, sen yksilöt ja valmentajan persoonallisuus. Valmentajan merkittävin työkalu pelaajien jälkeen ovat hänen oma persoonallisuutensa ja kyky käsitellä johtajuutta oikealla tavalla. Jokaisella valmentajalla on varmasti tavoitteita ja oma ideaali valmennusfilosofiansa, mutta konkreettisessa tilanteessa asiat saavat uusia merkityksiä ja suuren ryhmän johtaminen on vaativaa työtä. Varmaa on, että valmentajan on jatkuvasti kehitettävä itseään ja arvioitava omaa toimintaansa, valmentaja ei ole koskaan täysin valmis. Valmennus on pitkä oppimismatka, joka alkaa yhdestä askeleesta.

Tämä artikkeli ei sisällä kirjoittajan mielipiteitä.  Joukkueissa on erilaisia ihmistyyppejä, joten tutkimustuloksia ei voida yleistää jokaisen pelaajan kohdalla.

Porvoon Salibandyseura ry
Kati Eteläpää
Naisten edustusjoukkue, päävalmentaja